Uusi-Seelanti, osa 1

Voivoi. Mistähän sitä taas alkaisi, kun tuntuu, että tekstiä ois varmaan kolmen tai neljän blogipostauksen verran. Aloitetaan nyt vaikka siitä, että 'kotona' ollaan ehjänä, väsyneenä ja onnellisena. Oli sen verran väsyttävä, mutta ehdottoman ainutlaatuinen ja uskomattoman hieno reissu nimittäin.

25.11. oli siis virallisesti viimeinen tenttipäivä ja joukon viimeinen, skottiraasu Craigkin pääsi kouluhommien ikeestä vihdoin ja viimein, joten täytyihän sitä juhlistaa. Itsellä kuitenkin nakutti takaraivossa seuraavan aamun herätys 5.30, joten baariin asti ei itsestä ollut lähtemään. Hyvästejä joutui taas sanomaan, yhtä hankalia joka kerta. Jospa sitä kuitenkin taas nähtäisiin joskus. :) Ai niin ja täytyy sanoa, että täällä muodostunutta pienimuotoista ikäkriisiä helpotti kummasti, kun Craigin skottikaveri luuli mua 18-vuotiaaksi. Tahtoisin ajatella, että se johtuu mun nuorekkaasta olemuksestani eikä niinkään epäkypsistä jutuistani. (Sanni kyllä tietää mistä puhutaan ja minkä ei tässä iässä enää pitäis naurattaa, ollaan kuitenki neljännellä luokalla jo...)

Aamulla siis pirteänä ylös ja tarkistamaan edellisyön pakkauksen tulokset, ihan hyvältä yllättäen näytti. Muistaakseni seitsemän maissa taksiin ja lentokentälle. Check-in-kone temppuili ja tilttaili ja vaikka mitä, mutta loppuviimein saatiin sitten boarding passit. Vähän sydän hypähti, ku lentokenttävirkailija kysyi, että 'onhan teillä viisumi, joka mahdollistaa useamman maahantulon ku ootte Uuteen-Seelantiin menossa'. Ööö, joo, kyllä kai, eiköhän. :D En ollut edes tajunnut, etten oo käyny ulkomailla tän reissun aikana. Mutta siis joo, ei sen kans sitten ollut mitään ongelmia, mutta vähän aikaa piti miettiä, että pääsenköhän takas ollenkaan.

Meidän lennot oli periaatteessa Pacific Blue-nimisen lentoyhtiön, mutta kun se lensi yhteistyössä Air New Zealandin kanssa niin päästiin menomatkalla vähän hulppeampaan kyytiin. Uudenkarhea kone, kaikille omat tv-screenit täynnä hyvää ohjelmaa sun muuta ja erinomaiset ruuat, nam! Lentokentältä soitto Lucky Rentalsille ja sitten vaan odottelemaan, että hakevat meidät päämajaansa vuokrasopimuksia kirjottelemaan yms. Voin kertoa, että ihan pikkuisen kyllä jännitti, kun ei tosiaan tullu se kv-kortti ennen reissua, mutta siinä ei tullutkaan sitten yhtään minkäänlaista ongelmaa sen kanssa. Mulla ja Veronicalla on täysimittainen(no en tiiä mikä sana vastaa full licencea?) ajokortti, joten meille annettiin lupa ajaa autoa, Haydenille ei, koska sen on joku ajolupa eikä varsinainen ajokortti. Luonnollisestihan siis Hayden ajoi sitte yli puolet ajasta. Veronica ei oo kovin innokas kuski, joten jaettiin sitte ajovuorot niin, että Hayden ajoi suurimman osan ajasta ja mä sillon ku sitä ei kiinnostanu tai väsytti. Sen verran oon vissiin jo tottunu vasemmanpuolimmaiseen liikenteeseen, että niin päin ajaminen tuntuu jo luonnollisemmalta ku oikealla puolen ajaminen. Oonki tässä viime päivinä pohdiskellu, että miten päin suomalaiset liikenneympyrät oikein toimii. Pitää tutkailla sitten tammikuussa.

Reissuhan alkoi siis Christchurchista, mutta ei siitä paikasta vielä sen enempää kun nähtiin alussa tasan lentokenttä ja autovuokraamon piha. Koska tosiaan virallisten papereiden mukaan Hayden ei saanut autoa ajaa ni meikähän sillä kurvas sitten pihasta ulos ja kohti pohjoista ja Kaikouraa. Hihkuin ja ihastelin ja kiljahtelin koko sen kolme-neljä tuntia mikä sinne ajettiin kun heti tuntui, että oon tullu Keski-Maahan ja lampaiden ja ihanien maisemien luvattuun maahan, vaikken tienny mitä kaikkea vielä onkaan edessä. Mutta siis ekat asiat, jotka pistettiin merkille oli ihanat mäkiset maisemat ja ne MILJOONAT LAMPAAT. Olinki jo ehtiny unohtaa täysin sen stereotypian, että kaikki Uusi-Seelantilaiset on lammaspaimenia. Noilla määrillä mitä siellä nähtiin en ois lainkaan yllättynyt. Enemmänhän siellä siis vissiin on lampaita ku ihmisiä. Väkiluku taitaa olla 4,5 miljoonan paikkeilla. Aika samantuntuinen paikka jossain mielessä siis kuin Suomi. Sitä lukuunottamatta, että Suomen maaseutu vaikuttaa paljon eläväisemmältä ja asutetummalta. Täällä näky oikeastaan vaan lampaita, vuoria ja lampaita. Aika vähän näkyi loppujen lopuksi taloja kaupunkien ulkopuolella.

No se Kaikoura. Saavuttiin sinne joskus iltapäivällä, hoideltiin ekoja kauppaostoksia, rahannostoja ja leiriytymistä. Mehän siis elettiin ihan täysin kengännauhabudjetilla, joten nukuttiin parkkipaikoilla, käytettiin yleisiä vessoja ja ladattiin kameroita ja soittimia kirjastoissa. Aika vähän tosiaan oli ilmaisia leiriytymispaikkoja, joten ei muuta ku auto p

arkkiin parkkipaikalle ja verhot alas. Näin siis myös Kaikourassa, jossa aateltiin löytäneemme tosi kiva parkkeerauspaikka meren rannalta tien vierestä. Yöllä sitten herättiin maailmanlopun/kolmannen maailmansodan/maanjäristys/kaikki loput kauhukuvat kaltaiseen varoitussireenin mölinään. Kun sitten uskaltauduin kurkistamaan ulos ikkunasta huomasin, että oltiin parkkeerattu paloaseman viereen ja nyt sitten sinne juoksi miekkosia ja kohta lähtikin paloauto hommiin. Jonku aikaa jäi tärinä päälle ja kesti hetken, että sai taas unen päästä kiinni. Aamulla kun herättiin niin huomattiin kuinka uskomattoman kauniiseen paikkaan oltiinkaan tultu. Pilviverho oli väistynyt ja paljastanut kaupungin takana olevat ihanat lumihuippuiset vuoret. Lähdettiin sitten katselemaan läheistä hyljepopulaatiota muutaman kilometrin päähän. Käytiin samalla muutaman tunnin kävelyretkellä aivan täysin käsittämättömissä Sveitsi-maisemissa. Otin varmaan noin miljoona kuvaa jo sinä päivänä.

Jotenkin viiden kuukauden Australiassa oleskelun jälkeen kuvittelin myös, etten tarvi Uudessa-Seelannissa aurinkorasvaa. Virhe. Kaikillahan siinä palo naama ja niska, mutta oli kyllä sen arvoista. Takaisin tullessa löyty vielä lisää hylkeitäkin, ihania veijareita! Kaikoura oli kyllä heti kärkeen aivan loistava paikka ja jää mieleen yhtenä reissun hienoimmista päivistä. Sieltä lähdettäessä käytiin vielä katsomassa Ohaun hyljevauvakolonnaa. Hyppivät vedessä vesiputouksen vieressä, aika mielettömän näköistä! Tietysti paikalla piti olla myös kiintiöidioottituristit, joiden mielestä oli ihan ookoo mennä liian lähelle hylkeitä ja koittaa silittää niitä yms vaikka se on nimenomaan kielletty. ARgh!! No, hyljevauvat oli söpöjä kumminkin.

En nyt jaksa ihan joka päivästä tänne erikseen kirjottaa (ja pitäähän mulla olla jotain kerrottavaa sitte ihan noin niinku naamatustenki ku nähään), joten skippaan kaupunkipäivät, jotka ei ihan niin mielenkiintosia ollu ku noi luontopäivät. Nelson ja Richmond siis kaupunkeja, ei kirjastoa ja nukkumista lukuunottamatta mitään maata mullistavaa. Paitsi, että reissun tokavikana päivänä Christchurchissa kuulin, että Orlando Bloom oli juuri laskeutunut Nelsonin lentokentälle, aijai! Pari viikkoa oltiin siis etuajassa. :/ No ainaki oon nyt sitte ollu samassa maassa Legolasin kanssa.

Richmondista suunnattiin kohti Abel Tasmanin kansallispuistoa. Ensin Kaiteriteri Beachille, joka oli Jennan suosittelema. Oli kyllä ihana ranta ja ihanan väristä vettä, valitettavasti oli vaan kylmä, tuulinen ja tihkuinen päivä, joten ei tarjennu uimaan rynnätä. Tässä vaiheessa tutuksi olivat siis jo tulleet pohjoisen ja länsirannikon vuoristoiset, mutkaiset ja hitaat/bensaa syövät tiet. Käytiin katsomassa hauskan muotoista Split Apple Rockia eli halkaistun omenan näköistä isoa kiveä meressä. Ihan hauskan näköinen, vaikka meidän näköalapaikalta se ei niin hyvältä näytäkään kuin jos siitä ois vaikka melonut vierestä. Ihania rantoja kaikki tyynni, veden väri taas jotain aivan uskomatonta.

Siitä täytyykin muuten tehdä erityismaininta, näistä vesistä siis. Taru Sormusten Herrasta-trilogiaa katsoessani siis oon aina aatellu, että jokien väri on tehty tietokoneella, jotta siitä saatais enemmän fantasiamaailman näköinen. Väärin. Uudessa-Seelannissa järvien ja jokien veden väri on välillä jotain aivan käsittämätöntä. Voisin vaan tuijottaa niitä ihanan turkooseja jokia ikuisuuksiin asti! En tiiä onko niissä kaikissa kyse siitä, että niiden alku on jäätikön alla, joka siis vapauttaa veteen

jotain ainesosia, jotka aiheuttaa tän värin. Tai jotain. Terveisin pseudotieteilijä Pihlajamaa. Kertokaa joku joka tietää asiasta enemmän please. Ihania ne on kumminkin.

No joo siis. Iltapäivällä saavuttiin Poharaan, pikkupaikkaan Abel Tasmanin kansallisupuiston länsipuolella. Nätti paikka, kiva ranta ja tien vieressä varoituskyltti pingviineistä. Niitä ei kuitenkaan tuolla näkynyt.

Rannalla oli laskuvesi, joten vesi oli oikeasti kävelymatkan päässä. Hayden kävi uimassa, mä totesin, että vesi on liian kaukana ja täynnä pelottavia otuksia. Nähtiin mm.isoiso oranssi meritähti ja

valtavia simpukoita. Illalla kokattiin bolognesea, joka lukeutuikin reissun juhlavimpiin aterioihin, kertonee siis jotain meidän budjetista. :D Käytiin myös satamassa ihmettelemässä auringonlaskua ja kallioita. Juomavedestä kysäisin myös paikallisessa kaupassa kun näin, että siellä myytiin pullovettä. Kuulemma periaatteessa ookoo, mutta että omaa harkintaa voi käyttää ja miettiä haluaako ottaa riskin sairastua. No, mehän ei vedestä alettu maksaa ja juotiin ihan vaan hanavettä. Ei onneks tullu mitään tauteja.

Seuraava päivä olikin ajopäivä hienoilla

maisemilla ja pysähdyksillä maustettuna. Ei ees muistettu, että Punakaiki on se paikka missä on Pancake Rocks eli vanhaa merenpohjaa olevat kalliot, jotka näyttää pannukakuilta. Siellä oli myös hienoja öö tuota.. Blowholes. Eli siis semmosiaa kalliomuodostumia, joihin ku tulee aallot sisään ni ne syöksyy ylöspäin voimalla ja aiheuttaa isoja vesityrskyjä. Voi jestas mitä suomenkieltä taas. No kuitenkin, ihanan näköistä oli ja sääkin suosi, joten kiva oli käveleskellä siellä.

Seuraava stoppi oli Bruce Bay, joka oikeastaan löydettiin vahingossa ku pysähdyttiin keittään nuudeleita lounaaksi. Se on siis semmoinen ranta, joka on täynnä semmosia valkoisia kiviä, joihin ihmiset kirjoittelee niiden viestejä yms.

Ihan hauska, että törmättiin tähän rantaan, oletettavasti tää oli se mistä Jenna puhu.

Nyt alkaa postaus näyttää jo sen verran eeppiseltä, että taidan katkaista tähän ja jatkaa seuraavassa lisää, ei näitä jaksa muuten kukaan lukea. Ensi jaksossa siis luvassa mm. miljoonia mäkäräisiä, jäätiköitä ja Hobittirekkoja, stay tuned!