"How do you pick up the threads of an old life? How do you go on, when in your heart, you begin to understand, there is no going back?"

Kotona olen siis ollut nyt jo reilun kuukauden verran, joten kaikenlaista on ehtinyt tapahtua ja tunnelmat on ehtineet muuttua moneen kertaan. Ensinnäkin viimeisellä viikolla Melbournessa tuli jotenkin sellainen olo, että on jo hyvä lähteä kotiin. Tosiaan paria lukuun ottamatta kaikki kaverit olivat kuka missäkin. Osa lähtenyt kotimaihinsa pysyvästi, osa joululomalla kotona käymässä, osa matkustelemassa. Onneksi oli kuitenkin nämä pari kaveria, ilman heitä ne viimeiset päivät olis varmasti ollu paljon vaikeampia. Ihan parina viimeisenä päivänä oli aika ristiriitaiset tunteet. Melbourne ei ollut se sama paikka täynnä ystäviä kuin se oli aikaisemmin ollut, mutta silti tiesin, että tätä kaupunkia ja näitä ihmisiä tulee ihan kamala ikävä.

Kotimatka meni miten meni, ilman sen kummempaa draamaa. Pitkähän se matka oli ku synti, mutta jotenkin yllättävän kivuttomasti siitä kuitenkin selvittiin, reilun 50 tunnin matkustamisesta. Yhtäkkiä törötinkin Patanassa kotisohvalla takkatulen loimutessa, Jaffaa lasissa. Mitä ihmettä?!? Ihanaa oli tulla kotia, käydä uudessa rantasaunassa, moikata perhettä ja kavereita ja ihmetellä talvea ja pimeyttä. Koulustahan olin jo tullessa myöhässä, enkä vieläkään ole käsittääkseni ihan ajan tasalla. Noh, jospa tämä tästä iloksi muuttuisi.

Haydenhän tuli käymään helmikuun alussa ja viipyi reilut kaksi viikkoa. Oli ihan hullun hauskaa ja samalla omituista nähdä ihan eri paikassa ja kontekstissa. Se ei meinannut esim. millään uskoa, että näin kotioloissa mun on ihan oikeasti pakkokin opiskella ja saan elämässäni asioita aikaiseksi. No, enivei. Alussa oli ihan kauheat pakkaset, mikä sotkikin suunnitelmia kun auto ei liikkunut yhtään mihinkään eikä sillä olisi tohtinut oikein mihinkään lähteä vaikka olis liikkunutkin. Lopulta kuitenkin päästiin käymään Rolloon joulupukkia moikkaamaan ja poroja paijaamaan. Revontulet jäi tällä kertaa näkemättä, harmi! Kokeiltiin myös luistelua, avantouintia ja mäenlaskua sun muuta kivaa. Nii ja sauna tietysti! Lopuksi käytiin vielä muumimaailmassa taikatalvea ihmettelemässä.

Nyt on siis alkanut ihan todellinen paluu arkeen. Melbournea on ikävä ihan joka ikinen päivä ja pari kertaa oon katsellut lentolippuja takaisin, mutta todellisuudessa sinne takaisin meneminen on vasta kaukainen haave jossain päin tulevaisuutta. Joskus vielä! Sitä ennen on kuitenkin vielä paljon tekemistä täällä Pohjolassa. Gradu odottaa tekijäänsä (vieläkin ensimmäisen gradutapaamisen jälkeinen into päällä!), sivuaine suorittajaansa (jaiks, pianotunti lähestyy taas uhkaavasti!) ja kesätyöt hakijaansa ja tekijäänsä.

Päätän siis raporttini täältä sinne tähän. Ristiriitaisiin tunnelmiin, Suomirakkauteen ja kaikokaipuuseen, liian moneen teemukilliseen ja hyvään musiikkiin. Sekä tietenkin TSH-lainaukseen. Kiitos lukijoille!

Home is behind, the world ahead,
And there are many paths to tread.
Trough shadows to the edge of night,
Until the stars are all alight.
Then world behind and home ahead.

Viimeinen viikko

Pöö!

Maha on nyt niin täynnä intialaista, ettei ajatus juokse kovinkaan lennokkaasti, mutta ajattelin silti tänne vähän vielä kirjoitella.

Pari päivää sitten lähti siis Ellu, Tero, Heidi ja Jussi takas Suomeen vajaan parin viikon täällä olon jälkeen. Olipa kyllä huippua! Hassua oli puhua suomea ja olla perheen kans täällä, mutta tosi mahtavaa, että sai esitellä Melbournea kotiväelle. Tosi hauskaa oli ja aika monenlaista nähtiin vaikka tässä periaatteessa lähistöllä pysyteltiinkin. Great Ocean Road oli ainoa reissu vähän kauemmas kaupungista ja taisikin olla melkeinpä kaikille reissun kohokohtia mitä nyt kommenttia kuulin. Melbourne tarjoili kyllä vähintäänkin mielenkiintoisia säitä. Joulupäivänä esittelin täysin tyhjää kaupunkia kylmässä säässä ja kotiin päin kävellessä meidät yllätti raivokas raekuuro. Nice. Onneks sää siitä kuitenkin vielä parani ja melkein 40 asteen helteistäkin saatiin nautiskella. Nyt on taas säät sen verran rauhottunu, että voi pitää ihan jopa t-paitaa päällä topin sijaan.

Jouluaatto meni siis kotiväkeä odotellessa, siivoillessa ja ruokaa laittaessa. Toisin sanoen meni aikalailla ohi, ei tuntunut kovinkaan jouluiselta. Mutta siinähän tuo meni. Uuttavuotta otettiin vastaan erinomaisissa merkeissä. Aloitettiin piknikillä puistossa (ehkä parhaat piknikeväät ikinä!), siitä kämpille ja valmistautumaan illan bileisiin. Katrina oli kutsunut meidät uuden vuoden vastaanottajaisiin mahtavaan 25. kerroksen keskusta-asuntoonsa, josta oli sanalla sanoen aika mielettömät maisemat katsella southbankin ilotulituksia. Kiitos kutsusta!! Bileet oli erittäin jees, feat twister ja tujakka booli. Vähän ennen puolta yötä suksittiin sitten kohti Federation Squarea, jossa katseltiin ilotulitusta. Väkeä oli ku Vetelin markkinoilla, ehkä jopa enemmän. Oli aika mieletön fiilis katsella ilotulituksia ja miettiä kulunutta vuotta. Aika paljon pitää tapahtua, että ens vuodesta tulee vielä huikeampi. No, yrittänyttä ei laiteta. ;) Ilotulitusten jälkeen alkoi ahistava ihmisten massasiirtymä pois aukiolta. Me ooteltiin väen vähentymistä ja todettiin, että baareihin ei oikein taida enää päästä ja päädyttiinkin sitten istuskelemaan aukiolla pari tuntia leppoisissa tunnelmissa. Mainittakoon muuten, että koko iltana ei ollut allekirjoittaneella mitään pitkähiaista päällä, että sikälikin aika erikoinen uusivuosi...

Tänä aamuna luovutin oman huoneeni avaimet pois ja aloin loiseksi toisten nurkissa. Tätäkin kirjoittelen Haydenin huoneesta, saan bunkata täällä ku se huitelee pitkin Eurooppaa. Yksin ei silti tarvi olla, mulla oli tänään kämppiksenä kuollut torakka lattialla. Onneks löyty ritari, joka sen kävi poistamassa, jei! :D Itehän oisin vaan kieltäny sen olemassaolon ens keskiviikkoon asti. Silloinhan siis nimittäin lähtee mun lento takas Suomeen. Nii-i. Alle viikko enää. Pakkaus näyttää tässä vaiheessa mahdolliselta tehtävältä, en tiiä miten sitte todellisuudessa, tuleeko kuin iso itku. Oon tosin käyttäny kaikki vanhat vaatteet niin puhki, että uusille tuli onneks tilaa.

Tässä vaiheessa en siis oikein osaa sanoa miltä tuntuu lähteä. Suurin osa kavereista on joululoman vietossa kuka missäkin tai lähtenyt takaisin kotiin, joten niin monia hyvästejä ei enää tarvitse sanoa. Sikäli tuntuu helpommalta ehkä lähteä. Mutta toisaalta taas tiiän, että ihan vaan tän kaupungin jättäminen tulee olemaan vaikeaa. Puhumattakaan siitä kun näkee kavereiden päivityksiä siitä, kun ne on tulossa takas tänne helmi-maaliskuussa. No, ei kai se oo ku säästää rahaa ja tulee takas. Tai jotain.

Ihanaa kuitenki myös tulla kohta takas Suomeen ja Patanaan ja Ouluun jne jne. Ihanaa on myös se, että kämppäasia on nyt enemmän kuin kuosissa eikä tarvi yksin asustaa vaan saan henkisen melbs-tuen avovaimoksi <3

Kuvia Keski-Maasta

Koska kuvien julkaisu temppuilee niin tehdään tämä nyt näin tällä kertaa. Tässä siis kuvia liittyen pariin viime postaukseen.



Joko Franz Josef tai Fox Glacier




Wakatipu-järvi




Wanaka <3




Arrowtown, TSH-kuvauspaikka tämäkin




Queenstown




Matkalla Milford Soundiin




Ihanan värinen joki taas




Christchurch Red Zone, ei menemistä




Christchurchin kasvitieteellisen puutarhan ruusutarha




Yellow-eyed penguins




Oamaru ja paikallista taidetta

Uusi-Seelanti, osa 3 ja Hyvää joulua!

Näköjään kuvien lisäily ei edelleenkään toimi niinku pitäis, joten tyydyn lisäämään vaan tämän yhden kuvan Lake Tekaposta, yks reissun hienoimpia paikkoja. Siitä lisää tuonnempana.


Dunedinista matka jatkui hiljalleen kohti Christchurchia. Ensimmäinen stoppi matkalla oli Oamaru, jollain tavalla erittäin psykedeelinen pikkukaupunki itärannikolla. Kaupungissa on nimittäin suht iso ja vanha viktoriaaninen kaupunginosa, joka on peruja kaupungin kukoistusajalta. Aivan ihania pieniä kujia, joilla vanhat käsityöammatit näkyivät olevan voimissaan. Toki kaupungilla oli myös vähemmän historiallinen keskusta kauppoineen, mutta se ei ollut missään määrin kiinnostava, joten lähinnä pyörittiin tuolla 'vanhassa' kaupungissa. Käytiin myös maistelemassa elämäni mahdollisesti parhaita juustoja paikallisessa juustotehtaassa, joka on myös maailmankuulu ja voittanut useita palkintoja kv-kilpailuissa. NAM. Jotkut Hollywood-julkkikset tilaa tämän paikan juustoja kuvauspaikalle, muuten ei kuulemma vuorosanat kulje. En yhtään ihmettele.

No, paikan varsinainen nähtävyys taisivat kuitenkin olla pingviinit. Meille kerrottiin, että pienen ajomatkan päässä ovat yellow-eyed penguins, joita pääsee katsomaan ilmaiseksi, mutta jotka eivät joka päivä välttämättä tulekaan juuri siihen rantaan josta niitä pääsee katsomaan. Toinen vaihtoehto ovat myöhemmin, vasta auringon laskettua saapuvat blue penguins, siniset ja maailman pienimmät pingviinit, joita nähdäkseen täytyy maksaa. Lisäksi sanottiin, että jos meidät saadaan kiinni alueelta ilman, että ollaan maksettu pääsymaksua, seuraa muhevat sakot. Sillä lailla. Lähdimme siis katsomaan yellow-eyed penguinseja, jotka ovat kuulemma niin arkoja, että jos havaitsevat ihmisiä rannan läheisyydessä, eivät luultavasti tulekaan rantaan. Joku olikin juuri aikaisemmin käynyt liian lähellä niitä (Ärrrrr, mistä näitä riittää??), joten odoteltiin varmaan tunnin verran tihkusateessa ja viimassa, mutta niin niitä vain muutama sieltä sitten rantautui. Myöhemmin joku oli myös hoksannut, että yhden pesä oli ihan polun vieressä eivätkä nämä yksilöt olleet millänsäkään, vaikka ihmiset siinä toljottivat ja ottivat kuvia. Ihania!!!

Myöhemmin mentiin vielä käymään siihen toiseen pingviinipaikkaan, kun oltiin tältä aiemmin tapaamaltamme matkaoppaalta kuultu, että pingviinien pesiä on paitsi siellä pääsymaksualueella, myös viereisissä punaisissa ladoissa. Niinpä jäätiin sitten sinne hengaamaan ja vähän ajan päästä kuultiinkin, kun poikaset ladosta huusivat emoaan, olivat kai raukat nälissään. Siinä odottaessamme meitä tuli jututtamaan kiwi-pariskunta, jotka olivat lomamatkalla ja olivat tulleet myös pingviinejä morjestamaan. Kävi myös ilmi, että heillä oli vuosia sitten ollut suomalainen vaihtarityttö Tampereelta, ihan hauskaa. Aika kauan saatiin taas hytistä ennen kuin mitään tapahtui, mutta lopulta rantavedessä alkoi näkyä liikettä. Pingviinithän saattavat tulla yksitellen rantaan, mutta odottavat siellä niin kauan, että kasassa on tarpeeksi suuri porukka, jotta uskaltaa lähteä viimeiselle etapille kotikoloa kohti. Aivan hullun suloisia vaappujia! Ainoa ikävä juttu on, että kotiin päästäkseen niiden pitää ylittää tie, jolla ajoi vähän väliä autoja, joten monta kertaa piti ottaa lähtö uusiksi kavereiden kanssa ennen kuin pääsivät vipeltämään tien yli. Osansa tekivät toki myös paikalla olleet ymmärtämättömät turistit, jotka ryntäilivät ympäriinsä kameroineen, metelöintiä unohtamatta. No, loppu hyvin kaikki hyvin, siitä ne vaappuivat vierestä kotiin ruokaa viemään. Pingviinit oli yksi reissun kohokohtia, ehdottomasti! En ollut siis koskaan ennen yhtään missään pingviiniä nähnyt, nyt on sekin sitten koettu.

Oamarusta matka jatkui kohti Lake Tekapoa, jonne Haydenin ja Veronican houkuttelin. Tekapo on siis järvi, jota 'ruokkii' läheinen jäätikkö. Suomeksi sanottuna siis jäätiköstä irtoaa hienonhienoa kivipölyä, joka antaa järvelle sen erittäin omituisen ja aivan ihanan vaaleansinisen värin. Näky on yksi psykedeelisimmistä, mitä oon koskaan nähnyt! Vielä paremmat näkymät saadaksemme lähdettiin pienelle päiväpatikalle, 9 kilsaa ylös-alas-reittiä vei meidät observatorion ja entisen jenkkien vakoiluaseman juurelle ja aivan mahtaviin maisemiin! Kelpas kuunnella soittimesta TSH-musiikkia ja fiilistellä sitä, että juuri tämän kauemmas ei kotoa enää tällä pallolla pääse. Siltä kyllä tuntuikin kun niitä maisemia katseli. :)

Lake Tekaposta lähdettiin etsimään Edorasia, jota ei kuitenkaan sitten löytynyt. Sääkin oli huono ja kaikkia masensi, joten leiriydyttiin vaan lähimmälle vapaalle parkkipaikalle. Hyvä ruoka, ei hyttysiä = parempi mieli. Aamusta kohti Christchurchia.

Christchurchissahan oli siis helmikuussa iso maanjäristys. Se oli itse asiassa jälkijäristys isommalle, olikohan viime joulukuussa tapahtuneelle järistykselle. Tällä kertaa kuitenkin järistyskeskus oli kaupungin keskustassa ja vahingot näin ollen aivan toista luokkaa kuin maaseudulla tapahtuneessa pääjäristyksessä. Kaupungin ydinkeskusta oli aivan raunioina eikä sinne saanut mennä viikolla lainkaan. Moni merkittävä rakennus oli tuhoutunut kokonaan eikä kaikkia raivaustöitäkään oltu vielä saatu aloitettua. Ensin pitää siis tarkistaa, onko siellä turvallista raivausta aloittaakaan, ennen kuin päästään itse urakkaan. Satoja ihmisiä myös kuoli järistyksessä, joten tunnelma kaupungissa ei joulun alla ollut kaikista riehakkain. Monet asiat näyttivät olevan myös väliaikaisia rekan perävaunuhökötyksiä, mm. väliaikainen pankki, vaatekauppoja yms. Turistikauppoja oli kuulemma ennen ollut liikaakin, nyt niitä taisi olla kaksi. Museo ja kasvitieteelliset puutarhat säilyivät onneksi ja niissä päästiin käymäänkin. Museo oli ilmainen ja yksi mielenkiintoisimmista missä oon koskaan käynyt, suosittelen!
Christchurchissa siis käytettiin aikaa lähinnä museoita ja puutarhaa kierrellen, viimeisiä ostoksia tehden ja viimeisenä päivänä rannalla hiekkalinnoja rakennellen. Uimassakin koitin käydä, mutta oli vaan liian kylmää!

Perjantai-iltana auton palautus, kyyti lentokentälle ja reilun kymmenen tunnin odotus saattoi alkaa. Muuten meni ihan kivasti, mutta se osa lentokenttää millä meidän piti nukkua, oli aivan liian kylmä siihen hommaan! En tiiä oliko se tarkotuksella tehty niin, ettei ketään huvittais jäädä sinne nukkumaan, mutta nukuin siis about 15 minuuttia koko yönä. Voin kertoa, että olo oli aika freesi seuraavana aamuna. No, kotiin kuitenkin päästiin. Kodista puheenollen, oli jännä tunne tulla takaisin Melbourneen. Oon aina jotenkin aatellut, että Uusi-Seelanti ois enemmän mun oloinen paikka kuin Australia. Toki näin vois ollakin, jos viettäisin siellä enemmän aikaa, who knows. Nyt kuitenkin Melbourneen tullessa oli aika vahvasti semmoinen olo, että tulin taas siihen paikkaan johon kuulunkin. Ainakin täällä Australasiassa. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että Uuden-Seelannin reissu oli yks elämäni hienoimpia kokemuksia, ei mennyt kymmenen vuoden odotus hukkaan! Vielä kun pääsis pohjoissaartakin tutkimaan. No jospa vaikka jonku harjottelun siellä sitten....... :P

Seuraavana maanantaina sanoin siis hyvästit Haydenille ja Veronicalle, yhtä tympeää hommaa joka kerta. Tällä kertaa ehkä vielä enemmän kun kyseessä on ihmiset, joiden kanssa on viettänyt suurimman osan ajastaan täällä. No, kohtahan sitä jo taas nähdäänkin. :) Sen jälkeen oon sanonut hyvästit myös Majalle, Sarahille, Benille, ....... Lista tuntuu loputtomalta. Nyt Unilodge onkin melkein tyhjä kavereista ja tuntuu enemmänkin siltä, että asuisi hostellissa. Äkkiä tämäkin viikko on kuitenkin mennyt. Lauantaina kävin Katrinan synttäreillä ja sunnuntaina käytiin Aamirin ja Erican kanssa taidemarkkinoilla ja lounaalla, joten aivan erakoksi en oo vielä alkanut.

Kolme yötä jouluun on! Lauantaina on siis jouluaatto, mutta täällä lämmössä siitä viis. Paljon siistimpää on nimittäin se, että Suomivieraat saapuu vihdoin ja viimein tänne! Oon luvannut valmistaa heille perinteisen australialaisen jouluaterian eli grillata nakin ja sipulia ja pistää sen paahtoleivän väliin. No ei kai, ehkä laitan ihan oikeaa ruokaa.

Sain muuten kotiväen joulupaketin, isot kiitokset siitä! Ihanaa joulua myös kaikille kotiin ja koti-Suomeen! <3 Kova ikävä on jo kaikkia, mutta tasan kolmen viikon päästä lähteekin jo lento takaisin sinne pohjoiseen.

Sitä ennen on kuitenkin vielä luvassa aurinkoa, rantoja, road trippejä, turisteilua, kenguruita, koaloita ja hyvää seuraa. Happy holidays, people!

Uusi-Seelanti, osa 2

Ja jatkuu. Tällä kertaa näköjään ilman kuvia, koska blogspot ei nyt halua toimia kunnolla. Jospa myöhemmin sitte postaan pelkät kuvat.

Bruce Baysta matka jatkui lounaan jälkeen kohti Franz Josefin jäätikköä. Pysähdyttiin ja leiriydyttiin parinkymmenen kilometrin päähän itse jäätiköstä ilmaiselle leirintäalueelle. Aivan ihanat oli maisemat kyllä. Vieressä virtasi vaaleansininen joki, ympärillä vihreitä vuoria ja taustalla näkyi jopa Southern Alps eli lumihuippuiset eteläisen pallonpuoliskon Alpit. Ranta oli täynnä kiviä ja käytiin siellä liukastelemassa vähän aikaa. Ihmeteltiin myös helikopterin laskupaikkaa leirintäalueen vieressä. Sieltä olis saanut myös itselle ostaa helikopterilennon alppien ja jäätiköiden yläpuolelle. Ei yllättäen kuitenkaan ollut budjetissa tilaa tämmöiselle toiminnalle, joten tyydyttiin naureskelemaan turvallisuusohjeille. Tähän asti kaikki oli erittäin jees. Kun alettiin kokkaamaan päivällistä, alkoi kuitenkin selvitä paikalla olevien mäkäräisten määrä. Niitä oli oikeasti sadoittain!Ja ne oli kaikki selvästikin kiinnostuneita meidän ruoasta. Siinä olikin sitten aika iloista kokata kun pastasta löytyi myöhemmin vähän ylimääräistä proteiinia. Plus että ne oli suurin osa viehtynyt nimenomaan mun vereen. Thaimaan hyttysten vähäinen kiinnostus siis kostautui tällä reissulla. Kokattuamme otimme projektiksi lahdata niin monta mäkäräistä kuin vain mahdollista ja ihan kivasti onnistuimmekin. Syöminenkään ei ollut niin ahdistavaa kuin olin kuvitellut. Vielä viimeiset joukkoteloitukset ennen nukkumaanmenoa ja pää piiloon peiton sisään.

Aamulla nokka kohti Franz Josefin ja Foxin jäätiköitä. Käytiin tuijottelemassa niitä ja ihmettelemässä sinistä jäätä. Siis se jää oli oikeasti paikka paikoin sinistä! Foxin vieressä oli myös juttua typeristä turisteista, jotka lähtee seikkailemaan jäätikölle ilman oppaita, joku siellä aina välillä kuoleekin ku jäätikkö romahtaa päälle. Viimeksi pari intialaista pari vuotta sitten. Maisemat etenkin Franz Josefilla oli aivan ihanat. Jäätikön vetäytyessä maisema muuttuu jäätikköjoeksi. Samoin ynmpärillä oli vesiputouksia ja sademetsän tynkää. Epätodellinen olo kun katsoo ensin jäätikköä ja sitten vieressä kasvavaa sademetsää. Only in New Zealand...

Jäätiköiden jälkeen otettiin suunta kohti Wanakaa. Matkalla ajeltiin Wakatipu- ja jonku muun järven ohi. Aivan mielettömän näköistä kun järviä ympäröi vuoret, siis oikeat isot lumihuippuiset vuoret. Niihin maisemiin vois vaikka tottua! Matkan varrella pysähdyttiin siis muutaman kerran ottamaan kuvia. Matkalla näkyi myös selkeitä hobitinkoloja, väitän mä. Ihania englantilaisia kukkuloita!

Wanaka oli ehdottomasti yksi mun lempparipaikkoja reissulla, monestakin syystä. Ensinnäkin ne näkymät siitä kaupungin keskustasta, Wanaka-järven yli vuorille, on jotain ihan käsittämätöntä. Niissäkin maisemissa on tosiaan kuvattu Taru Sormusten Herrasta-leffaa. Ilta-auringossa se paikka oli kyllä kuin jostain toisesta maailmasta, niin kaunis. No mutta. Ilta-auringossa nähtiin kuitenkin muutakin mielenkiintoista kuin järvi ja vuoret. Oltiin kuultu Foxilla, että Hobitti-leffan kuvausväkeä oli ollut siellä viikkoa aikaisemmin, mutta ei tietty mihin päin olivat siitä suunnanneet. Wanakassa sitten vitsailtiin jokaisen linja-auton ja rekan kohdalla, että 'joo, epäilyttävän näköinen hobittirekka' kunnes jouduttiin oikeasti todeta, että niitä epäilyttäviä, ilman mitään tekstejä ajelevia rekkoja olikin oikeastaan liikkeellä aika epäilyttävän paljon. Samoin kuin joku roudasi vuorilta bajamajoja ja paria 'luksusvessaa'. Tämän päälle nähtiin vielä yksi ihan kivan näköinen 'trailerhome' eli rekkaan rakennettu asunto. Tästä tehtiin siis päätelmät, että läheisessä kansallispuistossa luultavasti kuvattiin sinäkin päivänä Hobittia. Olin siis tietysti aivan tärinässä loppuillan ja fiilistelin sitä tosiseikkaa, että oon ollut samoilla mestoilla missä kuvataan mun kaikkien aikojen lempileffojen 'jatko-osaa' (no miten sitä nyt kutsuis, prologia, sisarleffaa??). Myöhemmin kuultiinkin varmistus näille arveluille. Myöhemmin ei enää rekkoja näkynyt, nyyh. Wanakassa yritettiin myös löytää Etelän risti-tähtikuvio, joka siis mm. Australian ja Uuden-Seelannin lipuista löytyy. Löysin itse ainakin kolme kuviota, joita oisin voinut siksi luulla eikä Haydenista ollut apua, vaikka ois voinut kuvitella, että australialainen tunnistaa eteläisen tähtitaivaan tunnetuimman tähtikuvion. Mutta nääh, eipä löytyny sillä kertaa.

Wanakan lähellä oli myös muita TSH-kuvauspaikkoja, mm. se metsä, jossa Arwen ja Frodo pakenee nazguleita. Tottahan toki se piti siis käydä katsastamassa, ja kylmät väreet menikin allekirjoittaneella koko ajan ku oltiin siellä. Hayden ja Veronica ei ollu ihan yhtä fiiliksissä, lähinnä naureskeli mulle. :D Minkäs teet, nörtti mikä nörtti.

Wanakan jälkeen vuorossa oli Queenstown. Se kaupunkihan on noin niinku periaatteessa tosi pieni, vaan joku 10 000 asukasta, mutta joka vuosi siellä käy satojatuhansia turisteja, joten se ei vaikuta ollenkaan niin pieneltä. Aika turistinen paikka, mutta ihan kiva kumminki. Maisemat nyt oli taas mielettömät, mutta niiden hehkutus alkaa jotenki tässä vaiheessa menettää tehoaan. Kiva kaupunki kuitenki vuorien ja järven vieressä. Täällä kuulemma hobititkin aika usein TSH-kuvausten aikaan kiersi kapakkeja, oi jospa oisin saanut olla mukana... Queenstownissa käytiin myös syömässä jokseenkin legendaariset Fergburgerit. Paikka on siis aivan ihanan sympaattinen vanhanaikainen kunnon hamppariravintola, jossa rahalleen saa kyllä vastinetta. 7 euroa parhaasta hampurilaisesta mitä oon ikinä syöny. Plussaa myös paikan työntekijöiden hyvästä meiningistä (ja söpöydestä). Queenstownissa oli myös TSH-krääsäkauppa, josta oisin voinu paritkin miekat ja haltiaviitat ostaa puoliakateemista ihmissusiluolaa koristamaan, mutta jätin tällä kertaa hyllyyn. Kaikki oli liian kallista tai vastavuoroisesti krääsää.

Päivän päätteeksi ajettiin viereiseen Franktoniin ja parkkeerattiin uimahallin ulkopuolelle. Aamulla ensin bikiniostoksille (joo, jätin vahingossa bikinit kotia...) ja polskimaan! Voin muuten kertoa, että viikon suihkuttoman jakson jälkeen altaassa polskiminen ja hiusten shampoolla peseminen tuntuu keskimääräistä paremmalta! Franktonista lähtiessä koitettiin myös mennä Deer Park Heights-alueelle tsiigaamaan taas kerran kuvauspaikkoja, mutta se on kuulemma nykyään suljettua aluetta ku teinit on vandalisoinu siellä sen verran. MURRRRrrr senki teinit.

Te Anau-Milford Sound Highway oli kans erittäin jees kokemus. Yöllä nukuttiin jossain hornan tuutissa tien vieressä ku mihinkään parkkipaikoille ei saanut jäädä nukkumaan. Aamulla just ku oltiin sen verran herätty, että kaikilla oli normivaatteet päällä ni siihen ajo auto, jossa oli metsänvartija tms, joka kyseli, että ollaanko nukuttu siinä paikassa. Haydenin pieni valkoinen valhe auttoi meitä pälkähästä kun selvisi, että siihenkään ei ois saanut parkkeerata. Mistäpä sen ois tietty? Ymmärrän kyllä täysin, että luontoa pitää kunnioittaa ja suojella jne, mutta sillon ois kyllä ihan jees, että sanottais tien alussa, että mihinkään päin tätä tietä ei muuten saa parkkeerata sen sijaan, että yritetään ensin 20 kilsaa löytää parkkipaikka ja sitte ku löydetään semmonen missä sitä ei kielletä ni seki on kuitenki kielletty. No, omaa tyhmyyttä tuo myös oli, onneksi siitä kuitenkin selvittiin.

Itse matka Milford Soundiin oli hienompi kuin se paikka itse, ainakin meidän mielestä. Siellä ois varmaan pitänyt ottaa risteily niitä vuonoja katsomaan, mutta meillä ei ollut aluksi varaa sellaiseen, joten tyydyttiin katselemaan kaukaisuudesta. Mutta tosiaan siinä matkalla nähtiin kaikkea hienoa ja mielenkiintoista kea-linnuista (ainoat vuoristopapukaijat maailmassa) peilityyniin järviin ja pitkiin pitkiin tunneleihin. Tavattiin myös korealaisia kuskannut turistiopas, joka neuvoi meitä ilmaisiin albatrossi- ja pingviinibongauspaikkoihin, kiitos siitä!

Te Anausta Dunediniin, joka on siis yllättävänkin iso opiskelijakaupunki. Siellä on muuten siis University of Otago, jonka kanssa Oulullaki oli joskus muinoin vaihtosopimus. Sinne oisin siis hakenu, jos ois ollu mahdollista. Hyvä näin kumminki. :) Siellä oli käynnissä 'jouluinen' Santa Parade eli autot ajo hitaasti pitkin pääkatua kyydissään mitä erilaisimpia jouluhökötyksiä torvensoittajista Tupuun, Hupuun ja Lupuun. Olihan se joulupukkikin siellä jonon viimeisenä. Ei vaan saanut allekirjoittanutta kovinkaan jouluisiin tunnelmiin kun samalla pitää miettiä että palaako niska helteessä. Dunedinissa käytiin kattomassa myös Albatrosseja, joiden siipien kärkiväli voi siis olla kolmekin metriä. Siellähän niitä pari näkyi, vaikka ei sitä ihan heti ymmärtänyt, miten isoja ne onkaan ku ne ilmassa liiteli. Hienon näköisiä lintuja enivei.

Pistetäänpä nyt vielä kerran poikki, lähen ottamaan aurinkoa, morjes! Ens kerralla sitte loput, mm. pingviinejä ja rauniokaupunkia tiedossa.

Uusi-Seelanti, osa 1

Voivoi. Mistähän sitä taas alkaisi, kun tuntuu, että tekstiä ois varmaan kolmen tai neljän blogipostauksen verran. Aloitetaan nyt vaikka siitä, että 'kotona' ollaan ehjänä, väsyneenä ja onnellisena. Oli sen verran väsyttävä, mutta ehdottoman ainutlaatuinen ja uskomattoman hieno reissu nimittäin.

25.11. oli siis virallisesti viimeinen tenttipäivä ja joukon viimeinen, skottiraasu Craigkin pääsi kouluhommien ikeestä vihdoin ja viimein, joten täytyihän sitä juhlistaa. Itsellä kuitenkin nakutti takaraivossa seuraavan aamun herätys 5.30, joten baariin asti ei itsestä ollut lähtemään. Hyvästejä joutui taas sanomaan, yhtä hankalia joka kerta. Jospa sitä kuitenkin taas nähtäisiin joskus. :) Ai niin ja täytyy sanoa, että täällä muodostunutta pienimuotoista ikäkriisiä helpotti kummasti, kun Craigin skottikaveri luuli mua 18-vuotiaaksi. Tahtoisin ajatella, että se johtuu mun nuorekkaasta olemuksestani eikä niinkään epäkypsistä jutuistani. (Sanni kyllä tietää mistä puhutaan ja minkä ei tässä iässä enää pitäis naurattaa, ollaan kuitenki neljännellä luokalla jo...)

Aamulla siis pirteänä ylös ja tarkistamaan edellisyön pakkauksen tulokset, ihan hyvältä yllättäen näytti. Muistaakseni seitsemän maissa taksiin ja lentokentälle. Check-in-kone temppuili ja tilttaili ja vaikka mitä, mutta loppuviimein saatiin sitten boarding passit. Vähän sydän hypähti, ku lentokenttävirkailija kysyi, että 'onhan teillä viisumi, joka mahdollistaa useamman maahantulon ku ootte Uuteen-Seelantiin menossa'. Ööö, joo, kyllä kai, eiköhän. :D En ollut edes tajunnut, etten oo käyny ulkomailla tän reissun aikana. Mutta siis joo, ei sen kans sitten ollut mitään ongelmia, mutta vähän aikaa piti miettiä, että pääsenköhän takas ollenkaan.

Meidän lennot oli periaatteessa Pacific Blue-nimisen lentoyhtiön, mutta kun se lensi yhteistyössä Air New Zealandin kanssa niin päästiin menomatkalla vähän hulppeampaan kyytiin. Uudenkarhea kone, kaikille omat tv-screenit täynnä hyvää ohjelmaa sun muuta ja erinomaiset ruuat, nam! Lentokentältä soitto Lucky Rentalsille ja sitten vaan odottelemaan, että hakevat meidät päämajaansa vuokrasopimuksia kirjottelemaan yms. Voin kertoa, että ihan pikkuisen kyllä jännitti, kun ei tosiaan tullu se kv-kortti ennen reissua, mutta siinä ei tullutkaan sitten yhtään minkäänlaista ongelmaa sen kanssa. Mulla ja Veronicalla on täysimittainen(no en tiiä mikä sana vastaa full licencea?) ajokortti, joten meille annettiin lupa ajaa autoa, Haydenille ei, koska sen on joku ajolupa eikä varsinainen ajokortti. Luonnollisestihan siis Hayden ajoi sitte yli puolet ajasta. Veronica ei oo kovin innokas kuski, joten jaettiin sitte ajovuorot niin, että Hayden ajoi suurimman osan ajasta ja mä sillon ku sitä ei kiinnostanu tai väsytti. Sen verran oon vissiin jo tottunu vasemmanpuolimmaiseen liikenteeseen, että niin päin ajaminen tuntuu jo luonnollisemmalta ku oikealla puolen ajaminen. Oonki tässä viime päivinä pohdiskellu, että miten päin suomalaiset liikenneympyrät oikein toimii. Pitää tutkailla sitten tammikuussa.

Reissuhan alkoi siis Christchurchista, mutta ei siitä paikasta vielä sen enempää kun nähtiin alussa tasan lentokenttä ja autovuokraamon piha. Koska tosiaan virallisten papereiden mukaan Hayden ei saanut autoa ajaa ni meikähän sillä kurvas sitten pihasta ulos ja kohti pohjoista ja Kaikouraa. Hihkuin ja ihastelin ja kiljahtelin koko sen kolme-neljä tuntia mikä sinne ajettiin kun heti tuntui, että oon tullu Keski-Maahan ja lampaiden ja ihanien maisemien luvattuun maahan, vaikken tienny mitä kaikkea vielä onkaan edessä. Mutta siis ekat asiat, jotka pistettiin merkille oli ihanat mäkiset maisemat ja ne MILJOONAT LAMPAAT. Olinki jo ehtiny unohtaa täysin sen stereotypian, että kaikki Uusi-Seelantilaiset on lammaspaimenia. Noilla määrillä mitä siellä nähtiin en ois lainkaan yllättynyt. Enemmänhän siellä siis vissiin on lampaita ku ihmisiä. Väkiluku taitaa olla 4,5 miljoonan paikkeilla. Aika samantuntuinen paikka jossain mielessä siis kuin Suomi. Sitä lukuunottamatta, että Suomen maaseutu vaikuttaa paljon eläväisemmältä ja asutetummalta. Täällä näky oikeastaan vaan lampaita, vuoria ja lampaita. Aika vähän näkyi loppujen lopuksi taloja kaupunkien ulkopuolella.

No se Kaikoura. Saavuttiin sinne joskus iltapäivällä, hoideltiin ekoja kauppaostoksia, rahannostoja ja leiriytymistä. Mehän siis elettiin ihan täysin kengännauhabudjetilla, joten nukuttiin parkkipaikoilla, käytettiin yleisiä vessoja ja ladattiin kameroita ja soittimia kirjastoissa. Aika vähän tosiaan oli ilmaisia leiriytymispaikkoja, joten ei muuta ku auto p

arkkiin parkkipaikalle ja verhot alas. Näin siis myös Kaikourassa, jossa aateltiin löytäneemme tosi kiva parkkeerauspaikka meren rannalta tien vierestä. Yöllä sitten herättiin maailmanlopun/kolmannen maailmansodan/maanjäristys/kaikki loput kauhukuvat kaltaiseen varoitussireenin mölinään. Kun sitten uskaltauduin kurkistamaan ulos ikkunasta huomasin, että oltiin parkkeerattu paloaseman viereen ja nyt sitten sinne juoksi miekkosia ja kohta lähtikin paloauto hommiin. Jonku aikaa jäi tärinä päälle ja kesti hetken, että sai taas unen päästä kiinni. Aamulla kun herättiin niin huomattiin kuinka uskomattoman kauniiseen paikkaan oltiinkaan tultu. Pilviverho oli väistynyt ja paljastanut kaupungin takana olevat ihanat lumihuippuiset vuoret. Lähdettiin sitten katselemaan läheistä hyljepopulaatiota muutaman kilometrin päähän. Käytiin samalla muutaman tunnin kävelyretkellä aivan täysin käsittämättömissä Sveitsi-maisemissa. Otin varmaan noin miljoona kuvaa jo sinä päivänä.

Jotenkin viiden kuukauden Australiassa oleskelun jälkeen kuvittelin myös, etten tarvi Uudessa-Seelannissa aurinkorasvaa. Virhe. Kaikillahan siinä palo naama ja niska, mutta oli kyllä sen arvoista. Takaisin tullessa löyty vielä lisää hylkeitäkin, ihania veijareita! Kaikoura oli kyllä heti kärkeen aivan loistava paikka ja jää mieleen yhtenä reissun hienoimmista päivistä. Sieltä lähdettäessä käytiin vielä katsomassa Ohaun hyljevauvakolonnaa. Hyppivät vedessä vesiputouksen vieressä, aika mielettömän näköistä! Tietysti paikalla piti olla myös kiintiöidioottituristit, joiden mielestä oli ihan ookoo mennä liian lähelle hylkeitä ja koittaa silittää niitä yms vaikka se on nimenomaan kielletty. ARgh!! No, hyljevauvat oli söpöjä kumminkin.

En nyt jaksa ihan joka päivästä tänne erikseen kirjottaa (ja pitäähän mulla olla jotain kerrottavaa sitte ihan noin niinku naamatustenki ku nähään), joten skippaan kaupunkipäivät, jotka ei ihan niin mielenkiintosia ollu ku noi luontopäivät. Nelson ja Richmond siis kaupunkeja, ei kirjastoa ja nukkumista lukuunottamatta mitään maata mullistavaa. Paitsi, että reissun tokavikana päivänä Christchurchissa kuulin, että Orlando Bloom oli juuri laskeutunut Nelsonin lentokentälle, aijai! Pari viikkoa oltiin siis etuajassa. :/ No ainaki oon nyt sitte ollu samassa maassa Legolasin kanssa.

Richmondista suunnattiin kohti Abel Tasmanin kansallispuistoa. Ensin Kaiteriteri Beachille, joka oli Jennan suosittelema. Oli kyllä ihana ranta ja ihanan väristä vettä, valitettavasti oli vaan kylmä, tuulinen ja tihkuinen päivä, joten ei tarjennu uimaan rynnätä. Tässä vaiheessa tutuksi olivat siis jo tulleet pohjoisen ja länsirannikon vuoristoiset, mutkaiset ja hitaat/bensaa syövät tiet. Käytiin katsomassa hauskan muotoista Split Apple Rockia eli halkaistun omenan näköistä isoa kiveä meressä. Ihan hauskan näköinen, vaikka meidän näköalapaikalta se ei niin hyvältä näytäkään kuin jos siitä ois vaikka melonut vierestä. Ihania rantoja kaikki tyynni, veden väri taas jotain aivan uskomatonta.

Siitä täytyykin muuten tehdä erityismaininta, näistä vesistä siis. Taru Sormusten Herrasta-trilogiaa katsoessani siis oon aina aatellu, että jokien väri on tehty tietokoneella, jotta siitä saatais enemmän fantasiamaailman näköinen. Väärin. Uudessa-Seelannissa järvien ja jokien veden väri on välillä jotain aivan käsittämätöntä. Voisin vaan tuijottaa niitä ihanan turkooseja jokia ikuisuuksiin asti! En tiiä onko niissä kaikissa kyse siitä, että niiden alku on jäätikön alla, joka siis vapauttaa veteen

jotain ainesosia, jotka aiheuttaa tän värin. Tai jotain. Terveisin pseudotieteilijä Pihlajamaa. Kertokaa joku joka tietää asiasta enemmän please. Ihania ne on kumminkin.

No joo siis. Iltapäivällä saavuttiin Poharaan, pikkupaikkaan Abel Tasmanin kansallisupuiston länsipuolella. Nätti paikka, kiva ranta ja tien vieressä varoituskyltti pingviineistä. Niitä ei kuitenkaan tuolla näkynyt.

Rannalla oli laskuvesi, joten vesi oli oikeasti kävelymatkan päässä. Hayden kävi uimassa, mä totesin, että vesi on liian kaukana ja täynnä pelottavia otuksia. Nähtiin mm.isoiso oranssi meritähti ja

valtavia simpukoita. Illalla kokattiin bolognesea, joka lukeutuikin reissun juhlavimpiin aterioihin, kertonee siis jotain meidän budjetista. :D Käytiin myös satamassa ihmettelemässä auringonlaskua ja kallioita. Juomavedestä kysäisin myös paikallisessa kaupassa kun näin, että siellä myytiin pullovettä. Kuulemma periaatteessa ookoo, mutta että omaa harkintaa voi käyttää ja miettiä haluaako ottaa riskin sairastua. No, mehän ei vedestä alettu maksaa ja juotiin ihan vaan hanavettä. Ei onneks tullu mitään tauteja.

Seuraava päivä olikin ajopäivä hienoilla

maisemilla ja pysähdyksillä maustettuna. Ei ees muistettu, että Punakaiki on se paikka missä on Pancake Rocks eli vanhaa merenpohjaa olevat kalliot, jotka näyttää pannukakuilta. Siellä oli myös hienoja öö tuota.. Blowholes. Eli siis semmosiaa kalliomuodostumia, joihin ku tulee aallot sisään ni ne syöksyy ylöspäin voimalla ja aiheuttaa isoja vesityrskyjä. Voi jestas mitä suomenkieltä taas. No kuitenkin, ihanan näköistä oli ja sääkin suosi, joten kiva oli käveleskellä siellä.

Seuraava stoppi oli Bruce Bay, joka oikeastaan löydettiin vahingossa ku pysähdyttiin keittään nuudeleita lounaaksi. Se on siis semmoinen ranta, joka on täynnä semmosia valkoisia kiviä, joihin ihmiset kirjoittelee niiden viestejä yms.

Ihan hauska, että törmättiin tähän rantaan, oletettavasti tää oli se mistä Jenna puhu.

Nyt alkaa postaus näyttää jo sen verran eeppiseltä, että taidan katkaista tähän ja jatkaa seuraavassa lisää, ei näitä jaksa muuten kukaan lukea. Ensi jaksossa siis luvassa mm. miljoonia mäkäräisiä, jäätiköitä ja Hobittirekkoja, stay tuned!

Pedich Edhellen? Do you speak Elvish?

Heippatirallaa nyt näin harvinaisen lyhyen tauon jälkeen! Lauantaiaamuna alkaa mitä luultavimmin ainaki parin viikon mittainen blogihiljaisuus (ihan ku se tälle blogille ois jotenki epätyypillistä), sillä silloin meidät vie Virgin Blue kohti Keski-Maata eli Middle Earthia eli Uutta-Seelantia eli New Zealandia. Siellä se minun Keski-Maa mua odottaa, JES!!!

Christchurchiin siis lennämme lauantaina. Siitä eteenpäin lähdemme ajelemaan campervanilla eli siis tämmöisellä about pakettiauton kokoisella moottorikodilla, joka meidät toivottavasti kuljettaa ympäri eteläsaarta. Toki ois hienoa nähdä pohjoistakin enemmän, mutta näillä aikaraameilla aateltiin keskittyä mieluummin eteläsaareen, että jää aikaa fiilistelyyn, chillailuun ja tähtien tuijotteluun. Surullista kyllä alkoi tuossa edellisen lauseen aikana soida päässä Uniklubin Näiden tähtien alla. Jos ette biisiä tiiä ni älkää ottako selvää. Pyyhkikää siis se mielikuva pois ja lisätkää sen sijaan sinne Taru Sormusten Herrasta-soundtrack. Ja Flight of the Conchords-sarjan biisejä. Niistä on minun mielikuvieni (stereotypioideni) Uusi-Seelanti tehty.

Ai niin! Kuumottavaa on myös se, että kansainvälinen

ajokorttini ei ole vielä saapunut. Tämän päivän postia ei ole vielä lajiteltu, mutta tämän päivän lisäksi sillä on siis tasan huominen aikaa saapua. IIks! Jos sitä ei tule niin saa sitten jännätä vähän ekstraa, että mitenköhän autovuokraamo tykkää jos ei olekaan sitä tai päästävätkö edes tien päälle. Luultavasti kyllä ongelmia tulee vasta jos poliisisedät pysäyttää eikä sitä ole. No, joka tapauksessa olen meistä ainoa, jolla sellainen tulee olemaan, joten jännä nyt sitte nähä mihin tyrmään täällä päädytään. Että jos en sitten tammikuussa palaakaan Suomeen ni tässä vähän vinkkiä siihen, mistä voi aloittaa etsinnät.

Maanantaina käytiin Katjan ja Katriinan kanssa pitämässä Suomi/Oulu/Yliopisto-esitelmä kiinnostuneille ja aiemmista epäilyistäni poiketen kyseessä olikin ihan suksee. Paikalla olijat olivat oikeasti kiinnostuneita lähtemään Ouluun ja lupasinkin autella kurssisisältöjen selvittämisessä parhaani mukaan. Valitettavasti nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että Melbourne Uni on niin joustamaton kurssien suhteen, että saattaa olla, ettei nämä naiset pääsekään välttämättä Ouluun vaikka kaikki olisivat sinne ensisijaisesti halunneet. Mälsää! Toivottavasti saavat nyt kuitenkin selvitettyä kurssisisällöt niin, että näkisin heitä sitten ensi syksynä Oulussa. No, hyvää palautetta on kuitenkin saatu hirmuisesti esityksestä, joten ihan hyvin mielin voi käydä kv-toimistolta nyhtämässä sen viimeisen satkun stipendistä. Maanantaina käytiin vielä Katjan ja Katriinan kanssa Brunetissa tämän reissun viimeisillä kakuilla tämän porukan kesken. Onneksi kohta nähdäänkin jo Oulussa!

Tämä viikko on siis ollut toiminnantäyteinen, mutta ehdottoman hieno. Maanantaina viimeistä kertaa Turfiin, tiistaina Eurotrash. Eeppisiä hetkiä feat erään nimeltämainitsemattoman surffitukan ratsastus State Libraryn patsaan hevosella ja Titanic-hetkiä Hungry Jacksin oven kanssa. Eilen oli pakko pitää lepopäivä, jotta jaksaa sitten taas tänään ja huomenna juhlistaa tenttien päättymistä. Veikkaan, että lauantaiaamuna ei väsytä yhtään ku ennen seittemää lähtee kohti Tullamarinea ja siitä kohti Christchurchia.

Nyt kuitenkin heippa ainakin kahdeksi viikoksi! Kotiväelle tiedoksi, että otan näillä näkymin Suomipuhelimen käyttöön reissun ajaksi, joten siihen voipi laittaa sitten viestiä jos asiaa on. Toivottavasti Jaska on näyttänyt sen asuntoviestin, jonka laitoin! Tahi jos reissumiehillä ja -naisilla on asiaa/kysyttävää ni numerostani, jota en itse muista, minut tavoittaa.

P.s. Tässä vielä muutama hyödyllinen haltiakielinen lause Keski-Maassa matkailua helpottamaan.

Nostach be Orch gaer

You smell like ten orcs